Vaatekaappini eivät ole koskaan tässä asunnossa asuessani näyttäneet niin siisteiltä ja "tyhjiltä" kuin eilisen ja tämäniltaisen raivokohtaukseni jäljiltä. Mua alkoi oikeastaan jo pelottaa, että onko mulla oikeesti kohta enää mitään päälle pantavaa., jos meininki jatkuu samanlaisena. Mut on mulla ehkä jo kaks tai kolme mustaa taskutunikaa. Niillähän sitä todistettavasti pärjää.

Mulla on ollut sängyn alla ja kaappien perukoilla erinäisiä "saattohoito"-laatikoita. Noissa laatikoissa ovat lymynneet kaikki ne vaatekappaleet, jotka eivät ole enää aikoihin mahtuneet päälle, tai joiden tyyli ei enää kolahda, mutta joita jostain kumman tunnesyystä ei ole voinut heittää menemään. Niissä laatikoissa on muhinut siskon ja minun Lontoon reissulta hankittu Avril Lavigne henkinen teinipunk-tyllihame, yli kymmenen vuotta vanhat caprifarkut joiden takapuoleen olin ommellut lapsuuden sankarini Nasun kuvan, lukioaikaiset reisitaskuhousut, jotka olivat mielestäni cooleinta ever sekä paljon paljon muuta. Aika on siis kullannut muistot ja tehnyt kyseisistä vaatekappaleista pyhäinjäännöksiä. Heitin nyt sitä 'paljon paljon muuta' menemään, mutta edelleen jäi noita pyhäinjäännöksiä melkoinen pino. Ajattelin karsia kasaa huomenna vielä lisää ja annan itselleni luvan jättää vain pienen laatikollisen noita päiväkirjan tapaan muistoja kertovia vaatekappaleita. Esittelen ne kaikista tärkeimmät aarteet sitten teille ja kerron miksi haluan ne säilyttää.

Kyytiä on saanut myös iso kasa kaikista epätoivoisimpia "toivotaan toivotaan"-vaatteita. Toivotaan toivotaan-kamppeet ovat niitä joihin vielä joskus toivoisi mahtuvansa ja joita säästelee,  jottei sitten harmittaisi jos joskus sattuisi tiputtamaan painoaan esim. utopistiset 25 kiloa. Juu, kyllähän ne kirkkaan punaiset pillifarkut ja vekkihameet varmasti innostaisivat minua vielä muutaman vuoden päästä. Yeah right. Yhden 'toivotaan toivotaan'-laatikon kuitenkin tein. Sinne pakkasin sellaisia realististen tavotteiden vaatteita, eli vaikkapa farkkuja joiden malli edelleen viehätti minua ja jotka sai ährättyä kiinni sängyllä maaten. :D Sääntö siis oli, että sellaisia yhtä kokoa liian pieniä kivoja juttuja sai jättää säästöön, koska sellaisiin mittoihin hankkiutuminen tarkoituksella tai jopa vahingossa voi olla mahdollista. Kaikki tätä kriteeriä vielä ahtaammat kappeet saivat lähtöpassit elleivät sitten kuulu tuohon edellämainittuun pyhäinjäännösosastoon.

Nyt siis olohuoneen nurkassa väijyy jälleen kaksi suurta kassillista kirppispoistoon matkalla olevia vaatteita. Päällemahtuvat hameet on kaikki järjestetty henkareihin (löysin monta hametta jotka yllätyksekseni mahtuivat päälle vastoin kaikkia luulojani, en vain ollut uskaltanut aikoihin sovittaa! :D ) ja ripustettu hamekaappiin ja isossa tankokaapissa käynyt hävitys teki vihdoin tilaa neuletakeilleni. Laatikoita penkoessa löytyi myös mahtavat kasat sukkahousuja kohtaamaan pian saapuvan syksyn viimat. Muutamat täysin unohdetut todelliset aarteetkin mahtui sekaan, mutta niistäkin lisää jonain toisena päivänä.

Mutta yksi asia minua oikeasti kummastuttaa. Miten ihmeessä minulla voi olla lähes kymmenen tyhjää kenkälaatikkoa? Ja kuinka voi olla mahdollista, että jopa kenkähyllyissäni on tyhjiä monen parin vetoisia aukkoja? En tiedä onko kokoelmani enää edes sataa paria, sellaista tahtia olen passittanut jalkineita uuden kodin hakuun tänä vuonna. Pitäsikö tästä kehityksestä huolestua vai olla onnellinen.

Kaiken kaikkiaan todella puhdistava kokemus. Mitä rohkeammin vaatteista uskaltaa luopua sitä vapaammaksi itsensä tuntee. Mutta toisaalta pelottaa, että menen tässä kohtauksessani liian pitkälle ja heitän pois jotakin minkä puuttuminen harmittaisi minua hetken kuluttua. Mutta monestiko muistan katuneeni jonkin vaatteen pois heittämistä? (Nooo... ne yhdet Vagabondin mustat tolppakorkoiset nilkkurit voisivat taas olla aika hienot.. Mutta ehkä mä kestän senkin menetyksen.)

Päässä pyörii paljon ajatuksia vaatteista ja niihin liittyvistä tunteista ja haluaisin jaka ne teidän kanssanne. Nyt ei vaan enää pysty enää jäsentämään. Pistetään muhimaan.